Ostaessani uuden kaksoisneulan rikkoutuneen tilalle ostin myös vielä yhden kankaan. Ajattelin, että ompelen kaikki kaappiin keräämäni kankaat pois. Sitten antaisin ompelemisen olla. Koska kutominen tuntuu enemmän omalta. Ompeleminen tuntuu työläältä, koska aloittaessa kerään kaiken tarvittavan keittiöön ruokapöydän ääreen. Ja lopettaessa siivoan ne pois. Ompelemiseen ei tunnu olevan aikaakaan. Tai ainakin se aika on pois kutomiselta. Enkä tahdo sietää lopputulosten epätäydellisyyttä.

 

Tässä kankaiden pois ompelemisen -urakassa valmiiksi olen saanut Pienelle, Prinsessalle, legginsit. Ne on ainoat housut, joita tyttö suostuu käyttämään.

Sattumalta valitsin kaavan, jota ei tarvinnut muokata, vaikka kaupan legginsit tuppaavat olemaan liian lyhyitä ja leveitä.

 

Pienemmälle tein yöpuvun.

Paidan kaulus ei onnistunut erityisen hyvin. Olen yrittänyt vakuuttaa itseäni, ettei sillä niin väliä yöpaidassa. Ja tehdä Pienemmälle ja miehelle selväksi, että tämä on yöpaita. Kangas on niin mieluinen, että poika käyttäisi paitaa päivälläkin.

 

Näitä tehdessäni huomasin, että ompeleminen ei tuntunutkaan enää kovin työläältä. Ja valmista tulee nopeasti (ainakin kutomiseen verrattaessa). Harmittavien epäonnistumisten lisäksi olen yllättynyt osaamisestani.

Huomasin, että onhan sitä olemassa välimuotokin. Ehkä minusta tulee satunnainen ompelija. En kerää kankaita kaappiin odottamaan. Painostamaan minua ompelemaan. Mutta joskus, kun siltä tuntuu, voisin ommella jotain kankaasta, jota ei vain voi ohittaa. Nähtäväksi jää.