sunnuntai 24. huhtikuuta 2016


Pienimmän polvisukat ovat vihdoin valmiit. Hän ehti ensimmäisen sukan valmistuttua toivoa, että olisi yksijalkainen. Mutta hämmästeli itsekin, kuinka nopeasti toinen sukka valmistui (kahdessa illassa).
Neljä-vuotias valitsi kerän jos toisenkin minun makuuni toisiinsa vaikeasti sovitettavia lankoja. Ja lopuksi ilmoitti kaikella tomeruudellaan, että ja sitten tästä (punainen kerä) varpaat.
Pienessä polvisukankutomismotivaation ja hyvän idean yhdistää villin valikoiman lankoja puutteessa päätin ryhtyä itsekin villiksi ja sen kuin vain kutoa. Ja heti miten varresta tulikin aivan täydellisen ihana.
Sukan saajan näkökulmasta kutominen olisi pitänyt aloittaa varpaista (en ole vielä koskaan kokeillut). Oli meinaan pienellä kova huoli ja vahtiminen, että ymmärsikö äiti nyt oikein ja muistaako, että varpaisiin sitä punaista piti laittaa (mokoma kun meni aloittamaankin sukan punaisella).
Kirjavat langat riittivät vain varsiin ja suunnittelin kantapään jälkeen ottavani käyttöön tytön valitsemat pinkin, violetin ja valkoisen ja jatkavani kirjoneuleharjoittelua sydämin. Pari riviä sydämiä ehti valmistua. Mutta! Ei ole kirjoneule vieläkään minun juttuni. Ja olin niin hirmuisen tyytyväinen varsiin, mutta täydellinen värimaailman ja tyylin muutos olisi pilannut sukat.
Siis purkamaan. Ja lankakaupoille. Jotta saisin sukan lopunkin samantyyliseksi.
Ensimmäiset tänä vuonna ostetut langat. 2 kerää 100g. Ja ihan kaupungista asti, kun tästä kylästä kyseinen väri oli loppunut.
Jälkiviisaana todettakoon. Ettei ostamani langan väri niin täydellinen ollut. Onneksi kuitenkin riittävän hyvä. Ja että toista lankaa kului 8 grammaa ja toista 6 grammaa. Tässä kohtaa tuli mieleeni, että olisihan tuolla lankalaatikossakin voinut olla näin pieni määrä jotain suunnitelmaani sopivaa. Niin ja kyllä piti tänään sinne laatikon pohjalle sen verran kurkistaa, että olisihan sieltä voinut löytyä jopa parempikin vaihtoehto.
Mutta sukat ovat kuitenkin onnellisesti valmiit. Ja saajakin oli niin tyytyväinen, mitä se nyt 4 vuoden uhmaan sopii. Äidillä, kun on viime aikoina ollut tapana kuulla tai ainakin ymmärtää pientä aivan väärin. Ja illalla tyttö huomasi, että nythän se peijakas olikin kutonut kaksi aivan erilaista sukkaa. Ei osu raitojen värit kohdikkain (ei ollut tarkoituskaan, kun kerran langanloppuja kulutin). Samanlaiset olisi pitänyt olla! Eikös se nyt ole tapana...
Minä nyt kuitenkin olen tyytyväinen. Ehkä haluan itsellenikin samantyyliset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti